Perjantai oli paperilla ainoa hyvä päivä, ja hyvinhän se myös täytti odotukset.
Crowbar pisteli isolla kädellä alusta tyhjät pois. Kirk-setä jaksaa vielä heilua ja pyörittää bändiään, mutta ei varmaan enää kovin kauaa? Todistimme kenties Crowbarin viimeistä esiintymistä Suomen maaperällä. Vaan tekihän bändin raskaus taas vaikutuksen, joten heti kärkeen viikonlopun parhaimmistoa.
Tribulationiin tutustuin vasta uusimman levyn myötä, kun sitä Infernossa kehuttiin. Livetilanteessa huomio kiinnittyi ensiksi tietysti androgyyniin kitaristiin, ja kolmen vartin ajan tulikin arvuuteltua että onko tuo tyttö vai poika. Lukitsin lopulta vastauksen B ja Wikipedia vahvisti arvaukseni oikeaksi. Mitään fanipoikaa minusta ei tullut, mutta toimi tuo death rock ihan hyvin tuohon saumaan.
Turmion Kätilöt on näissä kemuissa näköjään joka toinen vuosi, ja miksipä ei olisi kun kansa tykkää ja bändi tuuttaa säännöllisin väliajoin uutta kelvollista materiaalia pihalle. Keikka meni enimmäkseen kaljan imemisen taustamusiikkina, mutta toimi myös ihan hyvin tuohon saumaan.
Lukeudun siihen koulukuntaan jonka mielestä Moonsorrow'n 2 ensimmäistä täyspitkää ovat parhaat, ja sikäli kun niiltä ei nyt mitään kuultu, jäi setti vähän vajaavaiseksi. Toimi tuo silti ihan hyvin tuohon saumaan vai joko saatoin asiasta mainita.
Mutta mikä aivopieru tämä Dead Church oli ja oliko joku edes toivonut tällaista kakkaa? Siinä meni kokonainen tunti arvokasta esiintymisaikaa päälavalla kankkulan kaivoon, josta bändi käytti ainoastaan jotain 3 varttia. Vaikka yhtyeestä löytyy muuan Mike Patton ja muuan Dave Lombardo, niin 25 minuutin slotti kattilahallissa olisi riittänyt näille aivan mainiosti. Mikäli festariorganisaatiolla olisi yhtään pelisilmää ja mikäli jotain häröilygrindiä kaivataan, Anal Cunt olisi buukattu näihin kemuihin, mutta se taitaa jo olla myöhäistä.
Leprouksen uusin albumi ei aluksi yhtään lämmennyt, mutta pitkällisemmän sulattamisen jälkeen tämäkin avautui. Olisin kaivannut settiin vanhempaa ja maanisempaa materiaalia, jossa laulaja yltyy rääkymään, mutta toimi tämä noin hillitysti ja hallitustikin vähintään hyvin, joten viikonlopun parhaimmistoa.
Arch Enemy oli vielä 2003 ja 2006 hyvä, mutta 2018 enää tällaista ammattimaista ja kliinistä liukuhihnametallia (saako näin sanoa?), joten oluttölkkien sisältö kiinnosti lavan tapahtumia enemmän.
Meshuggah sen sijaan pisteli huolella halki, poikki ja pinoon. Äkkiväärää polyrytmiikkaa 65 minuutin edestä eikä viikonlopun parhaasta jäänyt epäselvyyksiä. Aluksi siellä liikaa vaan neniä kaiveltiin, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Bleed rupesi raikaamaan, tällä sedällä rupesi tanssijalka vispaamaan siihen malliin, että piti itse käynnistellä pittiä, ja pianhan nuorisokin rupesi laittamaan jalalla koreasti.
Meshuggahin höykytyksen jälkeen Body Count jäi aika piippuun, liian paljon puhetta ja liian vähän soittoa. Allekirjoittaneen vastaanotin rupesi olemaan tuossa vaiheessa iltaa jo sen verran marinoitunut, että selvemmällä päällä olisi kenties saanut enemmän irti, mutta sain joka tapauksessa ruksin ruutuun, tämä kun taisi olla aika once in a life time -tilaisuus nähdä Body Count Suomen kamaralla.
Perinteisesti olen valunut Tuska-lauantaina paikalle heti aamutuimaan eli 13.45 päälavan ekaa bändiä toljottamaan, mutta alkupäivän ohjelma oli niin jonninjoutavaa diipadaapaa, että vasta Mokoma sai perseeni liikahtamaan Suvilahteen. Mokoma on näissä kemuissa Turmion Kätilöiden ohessa näköjään joka toinen vuosi, mutta kun kansa tykkää ja kelvollista materiaalia pukkaa säännöllisin väliajoin, niin miksipä ei olisi. Kuollut, kuolleempi, kuollein on näköjään vakiintunut livesettiin, ja hyvä niin.
Kun lähden kuuntelemaan elävää musiikkia, odotan oikeaa musiikkia, oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla enkä mitään tuollaista Carpenter Brutin kaltaista taustanauhaspedeilyä. 3 ukkoa heilui heilui siellä vaan rekvisiittana lavalla, ja tuskin niilläkään oli piuhoja kiinni. Tällainen heiluntamusiikki toimisi varmasti hyvin hämyisällä klubilla vapaavalintaisten päihdykkeiden vaikututuksen alaisena, mutta live-tilanteeksi minä en äskeistä tapahtumaa mieltänyt. Ja siellä muuten näytti olevan George Calombaris rummuissa.
Mikä kuningasidea oli taas laittaa black metalia päivänvaloon? Band formerly known as Emperor play Anthems To The Welkin At Dusk jäi piippuun, mutta tuskin telttalavakaan olisi tilannetta pelastanut, palo kun sammui jo niin kauan sitten ja bändi näyttää tekevän näitä keikkoja enää yksinomaan rahan vuoksi.
Hallattaren levyn olin tuominnut kuulematta paskaksi tekijöidensä pääbändien viimeaikaisten julkaisujen perusteella, eikä tuo kotioloissa lähtenytkään, mutta livenä upposi ihan toiseen malliin. Funeral doom on mielialamusiikkia, ja tuo vähäeleisyys teki vaikutuksen. Mitä aina parjaan taustanauhoja, nyt niiden käyttö oli ymmärrettävästi ainoa oikea ratkaisu.
Kreator on nähty jo niin monta kertaa, että oluttölkkien sisältö kiinnosti taas lavatapahtumia enemmän.
At The Gatesia vilkuilin vartin verran, kunnes lampsin himaan katsomaan jalkapalloa.
Sunnuntaina oli luvassa jämäpäivä, joten saavuin paikalle fillarilla.
Trio Niskalaukaus oli tuttu ja turvallinen. Mieluusti katselisin jotain uudempaa tuttavuutta, mutta vierähti tuossa taas yksi tunti tuota toljottaen.
Ihsahn oli oman bändinsä kanssa telttalavalla paljon paremmin kotonaan kuin lauantaina Emperorin keulilla. Ihan jeespoks, mutta ei tuo hipsteri enää mitään tunteita herätä.
Europelta tunsin ennen Tuska-kiinnitystä kokonaiset 2 kappaletta, mutta setlist.fm:n suosiollisella avustuksella lavalla raikaavat biisit tuli nopeasti sisäistettyä. Ei minusta edelleenkään mitään fanipoikaa tullut, mutta ihan mallikasta hyvän tuulen musiikkia, aurinko paistoi ja elämä hymyili.
Clutchin buukkaamista aluksi vieroksuin, Tuskan pitäisi sentään olla metallifestivaali. Mutta kun ukot könysivät lavalle ränttätänttäboogiewoogiaan tuuttaamaan, rupesi tanssijalkaa oitis vipattamaan. Siinä oli otollinen esimerkki, että kuinka musiikki on parasta livenä oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla toteutettuna.
Hymy korvissa hyppäsin fillarin päälle ja poljin himaan metalcore-hirvitystä karkuun. Tämä oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta kun sunnuntain headliner menee inhokkiosastolle.
Summataan vielä viikonlopun Top 10 bändien osalta:
1. Meshuggah
2. Crowbar
3. Leprous
4. Clutch
5. Europe
6. Hallatar
7. Mokoma
8. Moonsorrow
9. Tribulation
10. Body Count
Perjantai-lippu olisi siis tällä kertaa riittänyt.
