Törmäsin aikanaan ensimmäistä kertaa Soilworkiin joskus 2000-luvun alussa ja hetken aikaa tuntui, että kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista niin sanotun melodeathin ja sen sukuisen metallin edustajista. Predator's Portrait, Natural Born Chaos ja vielä Figure Number Fivekin toimivat toinen toistaan paremmin ja Soilworkia tuli luukutettua ihan jatkuvasti vuosien ajan. Stabbing the Dramalla oli vielä muutamia ässiä biisejä, mutta kokonaisuus takkuili ihan liikaa, jotta levyä olisi tullut kuunneltua ilmestymisensä aikojen jälkeen kauheasti enempää. Alamäki sen kuin jatkui. Sworn to a Great Divine oli jo todella väljähtänyt ja soundeiltaan onneton levytys. The Panic Broadcast parani hieman, mutta jotenkin aika tuntui ajaneen Soilworkin ohi ja syytin tästä sekä oman maun muutosta että levyjen laadun laskua.
Juuri tämän takia ajatus Soilworkin tupla-albumista vuonna 2013 tuntui niin absurdilta, että siinä missä yllätyin syttyväni ylipäänsä mistään bändin tekemästä enää yhtään, on tämä jopa vielä yllättävämpää!
Tietenkin levyn konsepti on todella hankala. 20 biisiä ja levy kellottaa muhkean mitan. Se on paljon ihan missä tahansa musatyylissä. Itselläni on hyllyssä paljon tuplalevyjä, joilla on useimmiten kantavana voimana teema tai pitkät biisit, jotka tekevät rakenteesta erilaisen. Tällä levyllä on periaatteessa vain 20 perusbiisiä. That's it. Se mikä tekee The Living Infinitesta yllättävän mainion kokonaisuuden on juuri se mitä pitääkin: Ne biisit ovat toimivia, hyviä ja vielä parempia. Monipuolisuuttakin löytyy Soilwork asteikolla oikein mukavasti, melodiat vievät mennessään kuin vanhoina hyvinä aikoina, olen aina pitänyt Speedin laulutavasta ja jostain syystä levy ei pääse pitkästyttämään oikein missään vaiheessa. Olen syventynyt kokonaisuuteen nyt kuuntelemalla sekä irtobiisejä, molempia levyjä irrallaan ja koko levyä kokonaan. Kyllä se 20 biisin kokonaisuus edelleen varjostaa hieman kokonaisuutta ja ihan varmasti seasta olisi voinut karsia biisejä nimenomaan albumikokonaisuutta ajatellen, mutta toisaalta en kyllä tällä erää osaa nimetä niin montaa tasaisempaa biisiä, että olisin tätä saanut tungettua yhdelle levylle. En mitenkään.
Siksipä on kerrankin hyvä päästää irti niistä totutuista albumikaavoista ja todeta, että tässä on nyt tuplalevyn verran parasta Soilworkia kymmeneen vuoteen ja olla tyytyväinen tähän.
