Ead Hollfard wrote:esim. Ozzyn bändissä aikanaan kun mies halusi myydä kiertueella omia t-paitoja Ozzyn bändipaitojen rinnalla.
Joista Sharon oli sitten tarinan mukaan leikkauttanut Carminen pärstän pois. Ollut varmasti viikset viisareina maata kohti kun kuullut asiasta, tai nähnyt reikäisiä paitojaan
Joo-o, paljonhan tässä on tullutkin jo mainittua. Mm. Laurin suositukset (Kane Robertsin kaksikko, Alicen saman ajan albumit, Bangalore Choirin On Target, Baton Rougen Shake Your Soul -hitto mikä hitti Doctor onkaan!) ja Metal Giantin ansaitusti korostama Bonfire (vaikka 29 Golden Bullets -kokoelma ensiksi haltuun). Kuten on jo myös tullut todettua, suohan on loputon ja ymmärtäisin että tässä kysellään hard/glamrockin perään tässä 'tukka on yhtä tärkeä kuin kertsi' -hengessä; enkä usko että Dioa, Ozzya & Whitesnakea (vaikka Davidillakin Lórealia kului väliin) peruskivikamallaan haetaan.
Vaikka siellähän se Wsnakessakin pohjalla on sama loistava bluesiin pohjaava rocksoundi, jota Cinderella alkoi ymppäämään mukaan uransa edetessä (kaikki 4 levyä hyviä; Rocked, Wired & Bluesed -best ofin saat halvalla). Oma suosikkini ennen debyytti Night Songsiakin on Heartbreak Station, jolta kuulee saman Rolling Stonesin ja Aerosmithin hyödyntämän vaikutuksen, jolta jopa Guns n' Roses otti osansa.
Kuten myös, kai tähän edellämainittuja ikijääriä selvemmin kuuluvat, pari viestiä taaempana suositellut Badlands (Jake E. Lee & co.) ja Blue Murder (John Sykes & co.), tosin ehkä tällä juurevammalla ja paikoin Zeppelinmäiselläkin tunnelmalla. Sen kopioimisesta ihan aiheetta (juujuu) syytetty Kingdom Come oli toimiva yksikkö jopa 3-4 levyn ajan, suosittelen niille ketä ei Plant-vonkumiset haittaa.
Alussa esillenoussut Pink Cream 69 on oikein hyvää hard rockia, varsinkin kolmen ekan Andi Derisin levyn ajalta. Paikoin ei vain olla kaukana Helloweenin Master Of The Ringsin hetkistäkään, esimerkiksi Whyn voisi helposti olevan Andin entisen bändin matskua. Mutta nythän ollaan taas tehty rinki ympäri tuonne heavyyn? On se lähellä.
Loputtomasta määrästä jatkaen, kaikki Rattit & Mötley Crüet ovat itselleni kuunneltavia. Ensinmainitusta jos pitää, niin Stephen Pearcyn & ex-Cinderella Fred Couryn Rattin hajoamisen jälkeen perustama Arcade (1993) on varmasti myös mieleen. White Lionin pari helmilevyä ja itsestäänselvät Def Leppardit on myös sanottu. Sitten taas jos tämä Hanoin, Miken & muiden suunta kiinnostaa niin Nasty teki ympärilläolleen ja Andyn kanssakin projekteja tehneen väen kanssa hyvän albumin Cheap And Nasty -nimellä (Beautiful Disaster). Dokkenilta mie olen aina pitänyt eniten Donin vars. soololevystä Up From The Ashes (1990), mukana myös Peter Baltes, Mikkey Dee ym.
Hardlinekin tuli heitettyä Icen toimesta ja Double Eclipse on todella pätevä, 1992 jo huomiotta jäänyt helmi. Kuten myös imelyyden perikuva, MSG:n samanvuotinen s/t (sekä myös toinen mainitsemattajäänyt McAuleyn aikainen Save Yourself pitää ehdottomasti ottaa esille). Schenkeriin etäisesti liittyvä Shark Island teki aivan loistavan Law Of The Orderin (1989) meille Gn'R-nyansseja arvostaville. Skid Rowilta voi aina suositella ensimmäistä, bändin mukaan nimettyä '89 ekaksi, varsinkin kun se menee parhaiten aiheen mukaan. Mutta Slave To The Grindin ansaitun arvostuksen (parhaansa?) ohella olen järkyttänyt itseäni, miten myös Subhuman Race on vuosissa alkanut kuulostamaan hyvältä. Ihan kuten Mötiköiden 1994 selftitled; vaikka takatukistaan kiinnipitävät isot pojathan sanoivat ilmestymisen aikaan noiden olevan ihan paskoja
sitähän pitää kaivaa kaikkien muidenkin ohitse menneiden "grungelevyt" (hyvä yleistystermi, kai täälläkin joku sitä vielä kannattaa) testiin. Rankempi Warrant tai Danger Danger ei kuulosta paperilla yhtään huonolta. Poison tosin oli sitä; mutten mie ole kestänytkään kuin Fles & Bloodiaan (1990).
Kotoinen Smack edeltää tätä (no, vanhempi bändi se MC:kin on) tai on vain liian punk (kuten myös Gunnarit ja Hanoi vaikutteiltaan?), TAI mahdollisesti jotain muuta mystistä. Mutta levysuoransa on ihan mahtava. Tämän huomaavat kaikki jos halvan In Your Face 1982-1990 -kokoelman kantavat anttilasta kotiin.
The Poodleshan tekee juuri tällaista otsikoidunmukaista uudemmista bändeistä, mutta taas vanhemman pään sedistä koostuen. Muutenhan ruotsi on jo mainittuja, nuorien kollien vastaavia pullollaan. Veteraaneista myös Treat on ollut todella mieluista, uudempi tuttavuus itelleni. Nikki Sixxin Sixx A.M. saattaa olla taas monelle liian moderni tai emo, mutta silti ihan mahtavan debyytin väsäsivät. Tällä saralla kun kokonaisuudet tahtovat olla harvassa, irtohittien alla. Pretty Maidsia ei ole taidettu suositella(?), vaikak hevirokissa taas häilytäänkin mutta yhtä kaikki: 1997 Spooked tuo mieleen Bon Jovin, vaikkakin "rankempi" (typerä itseisarvo), on hiton tarttuva ja sisältää alkuperäistä paremman Hard Luck Woman -coverin. Nämä tanskalaiset ovat erikoistuneet tuollaisiin.
Alta vain selaamaan:
http://www.sleazeroxx.com/bios.shtml
.