Synthwave

[Asamael]

Onkos täällä muita tämän vahvasti kasari/leffamusasta ammentavan genren ystäviä? Jonkinlaisessa nosteessa kait ollut viime vuosina tämäkin retroilu Perturbatorin yms. artistien myötä. Aika monenlaista tavaraa mahtuu synthwave-otsikonkin alle, tuollaisesta vauhdikkaasta, oikeastaan rokkaavasta meiningistä rauhallisempaan maalailuun, lauluilla sekä ilman. Laitan tähän maistiaiseksi omaan makuun sopivaa tunnelmointia Dynatronilta:

[youtube]1ud5yDjM63I[/youtube]

[Hellbilly]

Jo vain, keväästä lähtien enenevissä määrin on tätä tullut diggailtua. Perturbatorista ja Lazerhawkista se lähti, vähemmän yllättäen, mutta aika helposti löytää esim. BandCampin kautta lisää artisteja. Carpenter Brut on noussut omaksi suosikiksi tästä vähän rankemmasta osastosta, kun taas perinteisen kasarimmasta osastosta joku Miami Nights 1984 ja Lost Years ovat kolahtaneet parhaiten.

[P.K.]

Itse en ymmärrä varsinkaan tämän Perturbatorin suosiota. Ehkä enemmän ärsyttää se tapa millä sitä markkinoidaan. Ainakin ne niin sanotut kauhuelementit on aivan tuulesta temmattuja, koska kaikki mitä on itse kuunnellut on ihan jotain perus videopelimusalta kuulostavaa synamusaa. Miksi tämä nyt on jokin uusin kuuma juttu nimenomaan metalliporukoissa? Blood Music toki metallilafkana puffaa julkaisujaan tietylle porukalle ja limited vinyl kult hommat saa monella kullin nousemaan. Aika paljon ilmeisesti on näitä jotka kuuntelevat pääsääntöisesti heviä/metallia ja sen perään tätä Perturbatoria, eikä mitään muuta elektronista musiikkia. Eli pelkkää tähän hetkeen sopivaa maustetta jo valmiiksi erittäin yksipuoliseen musan kuunteluun? Retrofiiliksiäkään ei irtoa ainakaan itselleni, mutta sitä varten voi kuunnella suoraan vaikka Miami Vicen tunnaria ja meno on noin 100% kovempi.

Mutta kysyntää vissiin on, keikat myy loppuun ja hevifestareillekin pyydetään soittamaan. Mikäs siinä jos kelpaa, mutta itse en osaa tästä innostua.

[Hellbilly]

Perturbatorista en tiiä, mutta ainakin esim. GosT, joka visuaalisesti menee hyvinkin paljon kauhu- yms. synkän tematiikan puolelle, sanoi jossain haastiksessa itse olevansa metalli-ihmisiä, jonka musiikilliseen ruokavalioon on aina kuulunut myös synapoppi, ja aika luontevalta yhdistelmältä noita musiikki kuulostaa. Perturbatorilla on enemmän ehkä sellaista retrofuturistista cyberpunk-dystopiatouhua kuin kauhua, ja mun mielestä se imago sopii tuohon rankemmanpuoleiseen synakamaan ihan hyvin. Kumpikaan näistä ei ainakaan mun korviin kovin retroilevaa meininkiä edusta vaikka 80/90-luvun videopelimusat selkeästi taustalla kuuluu.

[Hellbilly]

Posti toi tänään jo loppuunmyydyn Kung Furyn vinyylisoundtrackin, ja pakko kehua että on ulkonäöltään siisti ja sisällöltään ehdottoman tiukkaa settiä, etenkin jos synthwaven aidommin retro osasto kolahtaa. Ja Hoffin True Survivor on camp-arvonsa ohella ihan oikeasti todella tiukka biisi.

[PRKL Club]

PRKL Clubilla asiaankuuluvaa dj-keikkaa 16.10.!

NIGHTSTOP & VJ BIOLUM. + STARFORCE - liput 8 € (sis. eteispalvelumaksun)

Retrowave // Synthwave // 80's revival

https://nightstop.bandcamp.com/
https://soundcloud.com/starforce
https://www.facebook.com/vjbiolum

Facebookissa

[Judez]

Lost Years, Electric Youth, Miami Nights 1984, Paradise Walk, Trevor Something, Kristine, The Colder Sea, FM Attack, Timecop1983, Futurecop.. Siinä sellaisia nimiä joita itse on tullut jo diggailtua tästä genrestä. Kovana kasarifanina ja myös synamusiikin ystävänä täytyy todeta että parhaimmillaan tämä genre tarjoaa hienoja fiiliksiä, vähän samalla tapaa kuin AOR (huikeeta kesämusaa).

Minulle parhaiten uppoavat nuo melankolisen, kaihoisan mutta silti kauniin rajamailla keikkuvat biisit. En myöskään niinkään kuuntele instrumentaaleja, vaan paremmin mulle uppoaa ne bändit ja kappaleet joissa on laulut mukana. Drive -leffan soundtrack taisi olla se eka juttu minkä kautta tutustuin genreen ja koukussa ollaan edelleen.

Tässä vielä muutamia esimerkkejä omista suosikeista:

[youtube]mkQ6H21QBXE[/youtube]
[youtube]yDf6eXu47YI[/youtube]
[youtube]ivhdzXnezHU[/youtube]
[youtube]CnRu3VUoR3k[/youtube]
[youtube]kOWM9ao38lM[/youtube]
[youtube]ziNIusVDh9A[/youtube]

[Lanttu]

Itse törmäsin genreen puolivahingossa Corridor Digitalin tyylikkäiden Real GTA ja MiniDrones Blew Up My Toys! videoiden taustalla soineen Carpenter Brutin kautta pari kuukautta sitten. Carpenter Brutin trilogia onkin soinut siitä lähtien todella aktiivisessa kuuntelussa. Parasta vastaan tullutta musiikkia vuosiin. Joka ikinen kappale on aivan uskomatonta timanttia.

En ole koskaan erityisesti kuunntellut elektronista musiikkia, vaikka siitä kovasti pidänkin. Liekö pienestä pitäen pelatut videopelit syynä vai mikä. En vain ole jaksanut etsiä artisteja tai tarkempaa genrenimikettä, jonka alta kaikista mieleisin tavara luultavasti löytyisi. Nyt tämä kaikki parhaus tuli eteen kuin Manulle illallinen.

Carpenter Brutin kautta löytyikin sitten hyvin nopeasti Blood Musicin trio: Dan Terminus, Gost ja Perturbator. Nämäkin kaikki toimivat oikein hyvin, vaikkei Carpenter Brutin parhauteen ja monipuolisuuteen ylläkään. Keikallakin olisivat parin viikon päästä Helsingissä mokomat mutta valitettavasti joutuu jättämään väliin tällä kertaa.

Ähkyä välttääkseni en ole jaksanut vielä tämän enempää artisteja kunnolla kuunnella. Tarkoituksena ottaa jo kuuntelussa olevat hieman paremmin haltuun, ja etsiä vasta sitten lisää siihen rinnalle. Pääsääntöisesti tykkään tämän tyyppisessä musiikissa nimenomaan instrumentaalisesta materiaalista. Judezin lista toiminee kuitenkin kivana lähteenä, jos alan kaipaamaan musiikkia laulun kanssa.

Itse en ymmärrä varsinkaan tämän Perturbatorin suosiota. Ehkä enemmän ärsyttää se tapa millä sitä markkinoidaan. Ainakin ne niin sanotut kauhuelementit on aivan tuulesta temmattuja, koska kaikki mitä on itse kuunnellut on ihan jotain perus videopelimusalta kuulostavaa synamusaa. Miksi tämä nyt on jokin uusin kuuma juttu nimenomaan metalliporukoissa? Blood Music toki metallilafkana puffaa julkaisujaan tietylle porukalle ja limited vinyl kult hommat saa monella kullin nousemaan. Aika paljon ilmeisesti on näitä jotka kuuntelevat pääsääntöisesti heviä/metallia ja sen perään tätä Perturbatoria, eikä mitään muuta elektronista musiikkia. Eli pelkkää tähän hetkeen sopivaa maustetta jo valmiiksi erittäin yksipuoliseen musan kuunteluun? Retrofiiliksiäkään ei irtoa ainakaan itselleni, mutta sitä varten voi kuunnella suoraan vaikka Miami Vicen tunnaria ja meno on noin 100% kovempi.

Tuota "kauhuelementtiä" olen itsekin ihmetellyt. Ehkä en ole katsonut tarpeeksi kauhuleffoja tai olen muuten vain missannut jotain mutta kyllä minullakin tulee enemmän videopelimusiikki mieleen. Kakkosena sitten 80-luvun leffamusiikki ylipäätään. Ei sillä tosin, että se minua pelien parissa kasvaneena haittaisi ja olihan niissä vanhoissa elokuvissakin enemmän tyyliä. Loppupeleissä minua ei kiinnosta pätkän vertaa mikä siellä taustalla on oikeasti suurimpana vaikuttajana, kunhan musiikki kuulostaa hyvältä.

Varmaan suurin syy suosioon lienee tosiaan tuo Blood Music assosiaatio, yhdistettynä jossain määrin raskaaseen yleissoundiin. Jokin aika sitten näistä artisteista tutun kanssa puhuessa hänkin totesti, että käytännössä kaikki hänen Perturbatoria ja vastaavia kuuntelevista tutuistaan ovat nimenomaan raskaan metallin ystäviä.

[Kari Koskinen]

Hieman olen ihmeissäni, että kukaan ei ole maininnut tässä ketjussa yhtä tyylin puhtainta, parasta ja varhaisinta nimeä. Käsittääkseni ruotsalainen Mitch Murder on ollut synthwaven etujoukoissa vuodesta 2009 lähtien, eikä äijän status ole ollut viime aikoina ainakaan laskemaan päin. Siitä olkoon esimerkkinä vaikkapa True Survivorin soundtrack, joka on about puoliksi (myös nimikappale) Mitch Murderin käsialaa.

Linkittelen tähän nyt videot aikajärjestyksessä jokaiselta kolmelta pitkäsoitolta, sekä vielä pelin avanneelta After Hours EP:ltä. Melkein sanoisin, että tuo uusin Interceptor on näistä heikoin kokonaisuus. Omaan makuuni turhan kylmä, säksättävä ja hektinen, joskin edelleen silti pirun hyvä.

Vanhemmilta levyiltä löytyy enemmän maalailevampaa, melankolisempaa ja pidempiä linjoja vetelevää fiilistelyä, joka toimii tämmöiselle nelikymppiselle nostalgiafriikille takuuvarmasti etenkin aamuyön laskuhumalaisina tunteina.

Kyyneltä pukkaa. Tärkeä osuus musiikin ohella toki myös noilla videoilla, joiden kuvasto osuu musiikin kanssa aika hyvin yksiin.

[youtube]N8hsgWGOc_M[/youtube]

[youtube]AzV-5zeZlhs[/youtube]

[youtube]dz7rK3Eks4s[/youtube]

[youtube]tq2jjroXSmg[/youtube]

Bandcampista vaan tsekkailemaan, matskua löytyy reilusti. Melkein tekisi mieli alkaa ryyppäämään ihan vain siksi, että voisi kokea sen aamuyön autuuden ja yön yksinäisen hetken; kuulokkeet päässä, kyynel silmässä, menneitä aikoja muistellen ja kokonaisvaltaisesti musiikin ja kuvan yhteispeliä nauttien. Tai jottain semmoista.

Ei perse, pakko laittaa vielä yksi irtoveto. On niin hieno kappale ja video tämäkin, että korkkaus alkaa olla kohta tosiasia.

[youtube]_hF5_o-lYDA[/youtube]

[Hellbilly]

Tuota "kauhuelementtiä" olen itsekin ihmetellyt. Ehkä en ole katsonut tarpeeksi kauhuleffoja tai olen muuten vain missannut jotain mutta kyllä minullakin tulee enemmän videopelimusiikki mieleen. Kakkosena sitten 80-luvun leffamusiikki ylipäätään.

John Carpenter ja yleisemmin 80-luvun slasher-kauhuleffat ovat monien tämän skenen tyyppien esikuvia. Sekä dystooppisia visioita maalailevat kasaritoimintapätkät. Toisaalta tämä kauhu- ja cyberpunkimago on aika pienen artistijoukon juttu tässä skenessä, mutta ehkä juuri sopivan tematiikan ja imagon sekä usein myös astetta rankemman äänimaailman takia nämä tuntuvat olevan ne, joita metallipiireissä on hehkutettu. Sitten kun ryhtyy kaivelemaan syvemmälti löytyy vaikka millä mitalla palmuja, takatukkia, VHS-kasetteja, Ferrari Testarossia ja muuta kliseistä peruskasarikuvastoa ilman mitään synkkää kauhuteemaa. Esim. jo mainittujen Mitch Murderien yms. lisäksi vaikkapa viime aikoina Bandcampin synthwave-myyntilistan kärkipaikkaa pidellyt VHS Dreams.

[Asamael]

[youtube]9laveI_DmK4[/youtube]
Tommonen tuli väsättyä ja tuolla https://soundcloud.com/torsponaattori vielä pari biisiä lisää.

[spacelordmutha]

Antakaapa esimerkkejä vähän tällaisesta rankemmasta synapopista, jossa olisi laulut mukana! Jotain muuta kuin Judezin linkkaamat "kasarihempeilyt"

Gost kuulostaa ihan mielenkiintoiselta.

[Lanttu]

Antakaapa esimerkkejä vähän tällaisesta rankemmasta synapopista, jossa olisi laulut mukana! Jotain muuta kuin Judezin linkkaamat "kasarihempeilyt"

Gost kuulostaa ihan mielenkiintoiselta.

Itse pidän enemmän instrumentaalisesta enemmän (satunnainen laulu voi toimia tehokeinona), mutta otin viestisi innoittamana vihdoin Gunshipin kuunteluun, kun heidän kappaleensa sattui juuri tätä Carpenter-tribuuttia kuunnellessa tulemaan vastaan.

Olin aiemminkin pari kertaa Gunshipiin törmännyt mutten jaksanut vokaaleiden takia alkaa kuuntelemaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä tuota vähän tummempaa synailua ja hyvin poppia/indierunkkauslaulua. Musiikki on omaan makuuni keskivertoa parempaa mutten tuosta laulusta oikein tiedä pidemmän päälle. Ainakin erottuu joukosta, enkä kyllä muista milloin olisin kuullut yhtä hyvää musiikkia tuollaisen laulutyylin yhteydessä.

Suosittelen tsekkaamaan myös italialaisen Confrontationalin. Kuulostaa juuri hakemaltasi tavaralta. Pitää itsekin tutustua kunnolla paremmalla ajalla, sillä tähän mennessä olen ehtinyt kuuntelemaan vain pätkiä sieltä täältä.

Topicin aiheeseen liittyen Carpenter Brutin Trilogyn toinen vinyylipainos tuli tänään myyntiin. Ensimmäinen 500 vinyylin painos myytiin loppuun 12 tunnissa viime toukokuussa. Nyt sama määrä loppui 4 tunnissa. Itsekin oli pakko ostaa, vaikka kipeää tekikin. On se vaan niin hyvä levy, genrensä paras heittämällä. 38 euron vinyyli nousi postikulujen jälkeen 54 euroon. Toisaalta, jos meininkin jatkuu samana kuin ensimmäisten kanssa, niin minimihinnat jälleenmyynnissä lähtevät sieltä sadasta eurosta eli ei tuosta tappiolle varmasti jää (paitsi jää, koska en myy ). Tyylikkäästi muokattu kansikuva ei varmasti laskee uuden painoksen haluttavuutta, ja samalla ylläpitää vanhojen arvoa: originaali vs. uusi. Bisnesmieshän olisi ostanut toisen kaveriksi, ja nollannut sillä oman kappaleen oston.

[Hellbilly]

Topicin aiheeseen liittyen Carpenter Brutin Trilogyn toinen vinyylipainos tuli tänään myyntiin. Ensimmäinen 500 vinyylin painos myytiin loppuun 12 tunnissa viime toukokuussa. Nyt sama määrä loppui 4 tunnissa. Itsekin oli pakko ostaa, vaikka kipeää tekikin. On se vaan niin hyvä levy, genrensä paras heittämällä.

En ehtinyt napata tuota uudelleenjulkaisua, mikä harmittaa ehkä ihan vähäsen mutta kyllä sillä CD-versiollakin pärjää. Hemmetin hyvä julkaisu tosiaan, ehdottomasti paras mitä tässä genressä olen kuullut ja muutenkin viime vuoden kovimpia julkaisuja. Ja tuo kansikuva on todella hieno, itse asiassa sen verran hieno että otin rintatatskan joka mukailee sitä.

[Lanttu]

Topicin aiheeseen liittyen Carpenter Brutin Trilogyn toinen vinyylipainos tuli tänään myyntiin. Ensimmäinen 500 vinyylin painos myytiin loppuun 12 tunnissa viime toukokuussa. Nyt sama määrä loppui 4 tunnissa. Itsekin oli pakko ostaa, vaikka kipeää tekikin. On se vaan niin hyvä levy, genrensä paras heittämällä.

En ehtinyt napata tuota uudelleenjulkaisua, mikä harmittaa ehkä ihan vähäsen mutta kyllä sillä CD-versiollakin pärjää. Hemmetin hyvä julkaisu tosiaan, ehdottomasti paras mitä tässä genressä olen kuullut ja muutenkin viime vuoden kovimpia julkaisuja. Ja tuo kansikuva on todella hieno, itse asiassa sen verran hieno että otin rintatatskan joka mukailee sitä.

Itse pistin kalenteriin muistutuksen ja tykkäsin Facebookissa Carpenter Brutin lisäksi Neuroa Recordsista, jotten mikään info menisi ohi.

Sen sijaan tällä hetkellä harmittaa, että vajaa viikko sitten olisi ilmeisesti saattanut olla tsäänssit saada Hotline Miami 2 soundtrackia viralliselta myyjältä. En osannut edes ajatella asiaa ennen kuin kuuntelin tänään erästä sen kappaletta muuta kautta. Jälkimarkkinoiltahan tuota ei osta hullukaan noilla hinnoilla. Valitettavasti kolmas pressi on ilmeisesti myös varmasti viimeinen. Kumma, ettei raha kelpaa, kun kysyntää selvästi kuitenkin on...

[spacelordmutha]

Itse pidän enemmän instrumentaalisesta enemmän (satunnainen laulu voi toimia tehokeinona), mutta otin viestisi innoittamana vihdoin Gunshipin kuunteluun, kun heidän kappaleensa sattui juuri tätä Carpenter-tribuuttia kuunnellessa tulemaan vastaan.

Olin aiemminkin pari kertaa Gunshipiin törmännyt mutten jaksanut vokaaleiden takia alkaa kuuntelemaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä tuota vähän tummempaa synailua ja hyvin poppia/indierunkkauslaulua. Musiikki on omaan makuuni keskivertoa parempaa mutten tuosta laulusta oikein tiedä pidemmän päälle. Ainakin erottuu joukosta, enkä kyllä muista milloin olisin kuullut yhtä hyvää musiikkia tuollaisen laulutyylin yhteydessä.

Suosittelen tsekkaamaan myös italialaisen Confrontationalin. Kuulostaa juuri hakemaltasi tavaralta. Pitää itsekin tutustua kunnolla paremmalla ajalla, sillä tähän mennessä olen ehtinyt kuuntelemaan vain pätkiä sieltä täältä.

Gunship oli ihan ok, mutta ehkä liian pehmoista kamaa pitemmän päälle. Confrontational sen sijaan osui erittäin hyvin. Näyttäisi ettei vaan saa fyysisessä muodossa mistään.

[Hellbilly]

Gunship oli ihan ok, mutta ehkä liian pehmoista kamaa pitemmän päälle. Confrontational sen sijaan osui erittäin hyvin. Näyttäisi ettei vaan saa fyysisessä muodossa mistään.

Harmillisen yleinen ongelma tässä skenessä: monet levyt julkaistaan vain Bandcampin kautta digitaalisina. Ja sitten monet fyysiöjulkaisut ovat CDr-levyjä, vaikka ostaessa sivuilla ei ole mitään mainintaa asiasta.

[Asamael]

Gunshiphän toimii kivasti. Tuntuu vaan että tässä genressä on joku kirjoittamaton sääntö, että pitäisi olla instrumentaalimusaa. Vaihtelun takia erittäin hyvä, että joku rikkoo ko. sääntöä. Confrontational ei sen sijaan oikein lähtenyt ja tarkemmin kun mietin niin ei kovin moni synkempi synthwave-artisti (onko se sitten darkwavea "virallisesti"...) olekaan toiminut. Melankolisuutta saa olla, mutta musta semmonen ilkeänkuulonen meininki ei tässä genressä oikein toimi. Tai sitten en ole vielä törmännyt oikeaan artistiin.

[Palantyre]

Synthwave on kivaa. Perturbator on tähän mennessä ollut se oma suosikki, intensiivistä mutta melodista ja biisilähtöistä. Chillimmästä päästä suosikkina on Lost Years, joka on melodioineen ja soundeineen minusta ehkä koko genren tyylipuhtain edustaja.

Mutta niin, sanoin "tähän mennessä" koska törmäsin tässä männäpäivänä duoon nimeltä Dance With the Dead, ja olen siitä lähtien ollut toivottomasti koukussa heidän albumiinsa Near Dark. Muutkin albumit tuli pikaisesti tsekattua ja uusinta The Shape-levyä tullut myös kuunneltua jopa useampaan kertaan, mutta tämä Near Dark on kyllä kirkkaasti paras. Popahtavaa, eloisaa, melodista ja aivan järkyttävän tarttuvaa kamaa. Ei myös ihan pelkkää synaa, vaan mukana on sopivasti myös sähkökitaraa. Ei mikään ennenkuulumaton kikka, mutta toimii kuin häkä ja jotkut liidit ovat melkoista korvaseksiä.

[youtube]f25R9Gl6FWc[/youtube]

Jos tätä vielä jonkun viikon luukuttaisi, ehkä sitten tekisi mieli kuunnella välillä jotain muutakin. Ehkä.

MUOK: Siis kyllähän tämä Perturbatorin Dangerous Days edelleen potkii niin maan saatanasti, mutta ei vaan ole enää se ylivoimainen ykköslätty. Seuraavaa odotellessa.

[Quantumleaper]

Ottakaahan haltuun brittiläinen Kalax. Toimii ja tarttuu niin maan perkuleesti!

https://kalax.bandcamp.com/music

[Lanttu]

Ottakaahan haltuun brittiläinen Kalax. Toimii ja tarttuu niin maan perkuleesti!

https://kalax.bandcamp.com/music

Tiedä pitäisikö tässä kiittää vai olla vihainen. Aivan liikaa mennyt rahaa viime aikoina levyihin, mutta pakkohan nuo oli tilata CD:nä, kun kerrankin löytyy laadukasta synthwavea fyysisessä muodossa. Toivottavasti itse pakettikin on laadukas.

Oma viimeisin ihastukseni on Meteor. Pomppasi kerralla suosikkien joukkoon loistavalla Parallel Livesillään. Lähin vertauskuva lienee Dance With the Dead, sen verran paljon mukana on tyylikkäästi käytettyä kitaraa. Toisaalta musiikki on hieman fiilistelevämpää ja maalailevampaa kuin suorastaan naamalle hyppäävä DWtD. En tiedä kuinka korkealle tämä genrensä levyissä lopulta nousee, mutta toisaalta enpä uskalla suorilta käsin heittää kuin Perturbatorin Dangerous Daysin ja Carpenter Brutin Trilogyn selvästi tämän edelle.

[Starflare]

Jokos jäbät on väsähtäny synailuhommiin?

Seurailin topikkia jo alusta pitäen, mutta jotenkin tuntui olevan kovasti MEH! koko homma. Nyt joku kumman täyskäännös käynyt, ja tajunta räjähtänyt. Vähemmän yllättäen tuo Carpenter Brut on niin käsittämättömän kova että levy piti laittaa tulemaan neuropalta, onneksi oli toista painosta otettu (Tuo vinyylihinta oli kohtuujäätävä mutta näin CD-miehenä selvisin 25€ posteineen). Ensitöiksi mainittu Dynatron on iskenyt tunnelmallisella avaruusmeiningillään aika kivasti, suosikkina edelleen tuo Dust of Saturn, aivan jäätävän kova veto! Samaten tuo Dance with the Deadin Near Dark iski samantien hermoon. Kummallista että varhaisempi materiaali mitä spottarista on kerranpari tullut kuunnteltua, ei ole jäänyt mieleen millään tavalla kun Near Dark taas otti luulot pois heti. Pitänee tuo uusinkin kuulostella kunhan ehtii.

Riitasointujakin kumminkin kuuluu, kun on näitä artisteja käynyt läpi niin hirveästi on myös yhdentekevää tauhkaa ollut joukossa, nimet ennättäneet haihtua jo mielestä, viikon kestäneen benderin aikana koitan mieluummin noihin hyviin keskittyä. Nyt soi tuo Meteorin Parallel Lives toista kertaa, eka kerta oli hieman tasainen, mutta nyt on tuntunut homma aukenevan ihan uudella tavalla. Perturbatorista en hirveästi moitittavaa ole löytänyt mutten vielä ole jaksanut uppoutua siihen. Yhtään liioittelematta fiilis on kuin olisi vekarana päässyt riehumaan karkkikauppaan ja hirveä ähky päällä jo vaikka lisää tekisi mieli koko ajan.

[juhokusti]

Prkl! Kirjotin ihan saatanan pitkän vuodatuksen aiheesta ja jonnekin svidun viidakkoon se teksti katos. No, pähkinänkuoressa sitten: En pysty muuta musaa enää kuuntelemaan kun synamusa vie kaiken ajan. Perturbatorin Dangerous Daysistä kaikki alkoi, sitten tuli Dan Terminus, Gost ja Carpenter Brut. Kaikkien näiden levyt piti ihan CD:nä ostaa, erityisesti Carpenter Brut on ihan Killerikamaa ja palautti uskoni musiikkiin.

Uutta Perttua kuunnellu tässä kohta viikon ja kuulostaa hyvältä, saattaa olla parempi kokonaisuus kuin Dangerous Days. Helvetin siistit soundit!

Talven aikana tullut tutustuttua myös muihin genren tekijöihin, yksittäisiä killeribiisejä on vaikka kuinka paljon mutta hyvät kokonaisuudet on harvassa. Hyviä levyjä on esim. Dance with the dead - The Shape, Gunship - s/t, Kavinsky - Outrun ja Meteor - Parallel lives. Itselle parhaiten kolahtaa toi darkempi ja rankempi osasto mut välillä on kiva fiilistellä siellä Miami Beachilla kohti auringonlaskua.

Mut joo, on se hieno fiilis kun löytää kokonaan uuden musagenren ja pääsee "mellastamaan karkkikauppaan" kuin pikkulapsi.

Ai niin, koska 80-luku on iskenyt täysillä päälle niin tokihan sitä on pitänyt alkaa ottaa haltuun saman aikakauden leffojakin. Seassa ihan tuttuja ja jo lapsena nähtyjä klassikoita sekä mulle ihan uusia 'Must see' - rainoja.

[Hellbilly]

Perturbatorin uus kuulosti tosiaan krapulakuuntelun perusteella melkoisen hyvällä, ehkä ennakkotilatut vinyyli ja CD tulevat tässä joskus niin voi paremmin kuunnella. Lost Yearsin uutukainen Venom oli sekin hyvä.

[Starflare]

Meteorin Parallel Lives on vallan mainio, mutta miksei kukaan maininnut että Manhattan 2019 EP on myös loistava?

Tänään ottanut aiheeksi syventyä enemmän Perturbatoriin, ja tässä Terror 404n lyödessä viimeisiä tahteja ilmoille, voin todeta että tämä debyyttilevytys ei omalla kohdalla juuri kolise. Melko tyhjänpäiväistä säksätystä. Nocturne City EP aiemmin kuuntelussa, ja toimi! Itseasiassa taidankin huuhdella tämän terrorin korvistani sillä. Myöhemmin voisinkin ottaa vielä kuunteluun mainitut Lost Years, Gunship ja Kavinsky.

LISÄYSTÄ:

Terveisiä ensikuulemisista: Lost Yearsin Venom vaati totuttelua, mutta lähti toimimaan oikein mainiosti. Kavinskyn Outrun on valitettavasti ehkä paskinta mitä olen näistä synahommeleista kuullut, en jaksanut paria biisiä enempää. Gunshipilla oli hyvä yritys, mutta jotenkin koko homma jäi keskitasoa heikommaksi pyristelyksi, energiaa tahi tunnetta ei tuntunut olevan ollenkaan. Perturbatoria tuli luukutettua lisää, ja pettymykseksi osoittautuneen Terror 404n jälkeen I am the Night oli selkeästi parempi tekele, mutta vielä ollaan kaukana hyvästä levystä. Night Driving Avenger oli hienoa lopetusbiisiä lukuunottamatta aika tylsä EP. Pertun yhdentekevyys alkaa olemaan jo vähän huolestuttavaa, mutta edetääns nyt rauhassa, seuraavaksi Sexualizer EP (ja lisää Lost Yearsia!).